Inarinpolku

Syyskuun alussa tieteellisen läpimurron myötä selvisi suomen kansaa kautta aikojen arveluttanut kysymys siitä, kuinka pitkälle penni venyy. Viralliseksi tulokseksi mitattiin 87 kilometriä. Samalla myös opittiin, että sadan kilometrin mittaiselle erämaavaellukselle ei välttämättä kannata ostaa vaelluskenkiä huuto.netistä.

 

Tämän vuoden syysvaelluksen kohteeksi valikoitui Inarinpolku, joka kulkee sata kilometriä Sevettijärveltä Kaldoaivin erämaan itäisen osan läpi rajan yli Norjaan Jäämeren rannalle Karlebotnin kylään. Kuten elefanttimarssissa konsanaan, pyysimme kaksi toveria täydentämään viimevuotiselle reissulle osallistunutta tutkapariamme, ja näin voimmekin tänä vuonna puhua retkikunnasta.

 

Jos viime vuonna oppirahoja maksettiin muun muassa liian heppoisten makuupussien myötä, tältäkään reissulta ei selvitty kartuttamatta opintolainaa. Tuskin kenenkään yllätykseksi, suurin lasku saapuu allekirjoittaneen postilaatikkoon. En voi vakavalla naamalla väittää olevani missään määrin pihi, tai edes säästeliäs ihminen. Tuppaan kuitenkin isompien investointien yhteydessä ajautumaan paniikinomaiseen säästämiseen, ja pihistelemään täysin väärissä asioissa. Ja näin päädyin ostamaan käytetyt vaelluskengät Huuto.netistä. Kukaan muu ei myöskään tainnut yllättyä, kun ”uusista” vaelluskengistäni irtosi kolmentoista kilometrin jälkeen pohja. Pelastaja oli kuitenkin läsnä ja Jeesusteipin voimalla onnistuin viivyttämään kenkieni lopullista tuhoa maaliviivalle asti.

 

Jeesuksesta puheen ollen, retkikuntamme ei uskonnollisista syistä juonut alkoholia. Joimme sitä nimittäin aivan muista syistä. Tällä kertaa onnistuimme pitämään päivämatkat kohtuullisina, ja sen myötä pääsimme nautiskelemaan myös elämästä leirissä sekä nuotion lämmöstä tarinaa iskien ja leikattua maistellen. Ongelmaksi muodostuikin liiallisen luppoajan myötä alkoholi- sekä herkkuvarantojen rajallisuus. Pulavuosien hengessä jouduimmekin iskemään säännöstelyn päälle jo ensimmäisen aamun valjettua, kun karu todellisuus tilanteestamme iski kollektiiviseen tajuntaamme. Tästä eteenpäin kävimme selviytymistaistelua erämaassa.

 

Vaellusreittinä Inarinpolku oli miellyttävä. Inarinpolku on vanha saamelaisten kaupankäyntireitti, jonka käyttö hiipui kun Suomen suuriruhtinaskunnan ja Ruotsi-Norjan välinen raja suljettiin vuonna 1852. Valtakunnan rajalle asti reitti oli merkittyä polkua, jota oli helppo seurata. Rajan ylitettyämme Norjan puolella reitti oli merkitty päällekkäin kasatuilla kivillä, joiden seuraaminen oli paikoitellen hieman hankalampaa. Merkintöjen kadotessa suunnistus onnistui kuitenkin kohtuullisen helposti, sillä hyvän näkyvyyden ansiosta suunnistus onnistui vaivatta kiintopisteiden avulla. Maisemat olivat parhaimmillaan puurajan jäätyä selän taakse, kun pikkuhiljaa lehdille hiipivä ruska alkoi paljastaaan päivä päivältä upeammin loistavat erämaan todelliset värit. Pitkän taipaleen kruunasi polun päästä löytynyt Jäämeri, jossa retkikuntamme pääsi uittamaan reput ja kassit sekä loppuun ajetut vaelluskengät.

 

Alla muutama otos reissun päältä:

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *