Olen aina pitänyt ravintolavaunuista

Olen aina pitänyt ravintolavaunuista.

Perjantai on ollut puuduttavan pitkä ja hektinen. Olen kuitenkin onnistunut sovittamaan heräämisen ja asemapäällikön pillinvihellyksen välille kahdeksan tuntia oravanpyörän pyörittämistä, kuntosaliharjoituksen sekä ystävieni pilkkaaman hiusrajani maisemoinnin turkkilaisessa parturissa. Olen mielestäni olueni ansainnut.

Olen aina pitänyt ravintolavaunuista.

 

Lähtölaiturilla seisoo tutun näköinen nuori nainen. Hallitsen kuitenkin joukkoliikenneprotokollan, joten koska en häntä tunne kovin hyvin, teeskentelen etten huomaa häntä ja vältän kiusallisen moikkailun sekä taivastelut päivän säästä. Marssin suoraan ravintolavaunuun ja tilaan oluen, manaten mielessäni vääjäämätöntä joutumistani ihmisten väliseen interaktioon. Ei yhtäkään tyhjää pöytää koko vaunussa.

”Sopiiks tähän istuu?”, kysyn.

”Juu”, Hän vastaa.

 

Olen aina pitänyt ravintolavaunuista.

 

Kuuntelen Spotifystä soittolistaani nimeltä ”Kappaleita jotka haluaisin liittää kesän 2018 muistoihin” tuijottaen ikkunasta ulos Keski-Suomen maalaisidylliin. Nappikuulokkeet tuntuvat kuitenkin korvissani epämiellyttäviltä, joten otan riskin. Nappikuulokkeiden irrottaminen voidaan tulkita kutsuksi juttelemaan. Otan esiin kirjan, jota en millään jaksaisi lukea, ajamaan karkottimen tehtävää.

Kauhuskenaario toteutuu.

”Mihin matka?” Hän kysyy.

”Tampereelle” vastaan.

”Noniin, sama määränpää. Nää tavarat varmaan pysyy tässä, jos käyn vessassa”, Hän toteaa katsoen tavaroihinsa merkitsevästi

”Juu.”

 

Olen aina pitänyt ravintolavaunista.

 

Joukkoliikenteen kirjoittamaton koodisto ei ole täällä voimassa. Karkottimen virkaa ajava kirjani ei toimi, ja palatessaan vessasta hän aloittaa rupattelun. Hän vaikuttaa kuitenkin mukavalta. Hän utelee mikä minut Tampereelle on houkutellut. Kerron seuraavan päivän ylioppilasjuhlista ja lausun hänelle toiveeni viileästä päivästä, viitaten juhlien pukukoodiin. Hän ei jaa toivetta kanssani, sillä hän on matkalla Tampereelle viettämään vuosittaista kokoontumista vanhan kaveriporukkansa kanssa ja viikonloppu kuluu Näsijärvellä veneillen. Kerron hänelle kaveriporukkani koripallojoukkueesta, joka kerran vuodessa kerää koripallon nojalla vanhat kaverit kotikonnuille viettämään aikaa yhdessä urheilun ja virvokkeiden merkeissä. Hän kysyy mikä on saanut minut muuttamaan Jyväskylään ja kerron opinnoistani ja hiljattaisesta kandidaatintutkinnon saamisesta. Vastavuoroisesti kysyn, mitä hän tekee elämällään. Hän kertoo olleensa aiemmin yrittäjä, mutta siirtyneensä konkurssin myötä palkkatöihin. Kerron myös itse olevani mahdollisesti kiinnostunut yrittäjyydestä tulevaisuudessa. Hän kertoo, kuinka yrittäjyyden myötä oppi arvostamaan perheen kanssa vietettävää aikaa ja pitävänsä sitä palkkatyön parhaana puolena. Pohdimme hetken sitä, kuinka prioriteetit voivat vaihtua aivan yllättäen elämän mullistuksien myötä. Hän kertoo äitinsä sairaskohtauksesta, josta hänen äitinsä oli onneksi selvinnyt, ja kuinka se oli silmiä avaava muistutus aikamme rajallisuudesta tässä maailmassa. Vastavuoroisesti kerron itsekin hiljattain joutuneen saman totuuden äärelle isoäitini poismenon johdosta.

Yhtäkkiä olemme perillä.

”Palaako sikari?” Hän kysyy vielä laiturilla

”Ei kiitos”, vastaan.

”Koitahan pärjätä siinä puvussa”, Hän toivottaa ikään kuin hyvästeiksi.

”Olkaahan viisaasti vesillä”, toivotan Hänelle vastavuoroisesti.

Kättelemme ja jatkamme eri suuntiin.

 

Olen aina pitänyt ravintolavaunuista.

 

Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *