1. Tämä ei ole blogi.

Läpi ihmiskunnan historian ihmisillä on ollut tarve tulla kuulluksi ja jättää oma jälkensä. Jälkensä, ja sen myötä nimensä ihmiskunnan historiaan, ovat jättäneet muun muassa suuret tieteilijät, säveltäjät ja taidemaalarit. Perintönä näiden suurmiesten ja -naisten nerokkaista oivalluksista, olemme saaneet nauttia mm. ydinvoimasta, Hieronymous Boschin ”Maallisten Ilojen Puutarhasta”, sekä Antti Tuiskun nerokkaasti elämää postmodernissa kapitalistisessa yhteiskunnassa kritisoiva mestariteos ”Rahan Takii”.

Kuten kenellä tahansa muullakin keski-iän kriisiään aikaistetusti kärsivällä lähes 25-vuotiaalla, on myös minulla tämä tarve. Onnekseni saan viettää kolmannen vuosikymmeneni Tellus-planeetalla 2010-luvun Suomessa, kun informaatio- ja viestintäteknologia on mahdollistanut jäljen jättämisen yhä huonommilla tuotoksilla ja vailla minkäänlaisia meriittejä.

Onnettomuus onnessa, 2010-luvun Suomessa elämme myös individualismin kulta-aikaa, ja joudun koko ajan pohtimaan jatkuvasti sitä, miten tekstieni läpi signaloin uniikkiuttani niille kolmelle lukijalle, jotka tämän ehkä joskus lukevat. Ensimmäiseksi ongelmaksi muodostuukin tuotokseni nimeäminen: inhoan tutustumatta pinnallisena pitämääni bloggauskulttuuria, enkä haluaisi kutsua tätä blogiksi. Bloggaus on muutenkin niin 2015. Toisaalta taas pidän kiusallisena pyristelyjä tästä valtavirran massasta, ja salaa nauran tyypeille jotka kirjoittavat esimerkiksi blogin sijaan nokkelasti ”plokia”.

Pelkään myös lumihiutaluuteni sulavan siihen, kun sorrun kirjoittamaan samanlaista ”blogia”, kuin kaikki muutkin. En ole ikinä seurannut yhtäkään blogia, joten miten vältän tavanomaisuuden? Tyyliin alkaakohan kaikki blogit tällaisella kiusallisella kiemurtelulla siitä, kuinka on uusi ja ei tiedä miten tätä pitäisi tehdä?

Nyt kun kuitenkin olen antanut paholaiselle pikkusormen, täysin syyntakeisena ja tietoisena siitä, että se johtaa näppien palamiseen ja lopuksi koko käden menettämiseen, on minun asetettava itselleni säännöt tätä varten.  Tai oikeastaan kaksi sääntöä. Sukupolvelleni tyypillisesti kartan minkäänlaisia vastuita ja sitoumuksia kuin ruttoa, joten en anna minkäänlaista lupausta siitä, että kirjoittelisin tänne tasaisin väliajoin. Älylaitteiden mahdollistaman jatkuvan informaatiotulvan ansiosta myös keskittymiskykyni on palannut samalle tasolle, kuin mitä se oli kaksivuotiaana, joten en aio keskittyä mihinkään yksittäiseen aiheeseen.

Huh, olipa kiusallista. Toivottavasti jengi ei tykkää tästä, niin ei tarvii kirjoittaa uudestaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *